Höytiäisen Helmi on yksi suuri osa minun kasvutarinaani lapsuudesta aikuisuuteen.
Lapsena leirikeskuksen uimaranta oli ehdottomasti paras, olihan siellä ”vesiliukumäkikin”.
Koin leirikeskuksessa jännittäviä hetkiä, kun uin ukkosta karkuun eräänä kesänä.

Leirikeskuksessa opettelimme leirien avulla rutkasti sosiaalisia ja tunne-elämän taitoja
sekä ripaus itsenäistymistä, kun äiti ei laittanutkaan lakanoita ja joutui itse huolehtimaan
nukkumaan menosta mökkikämppisten kanssa. Ensimmäinen kesäromanssi tuli koettua n.
10-vuotiaana päärakennuksen tanssilattialla. Vielä sitäkin pienempänä haaveilin
prinsessahäistä pyörähdellessäni juhlallisella ulkolavalla.

Nuoruudessa opettelin leirikeskuksella vastuuntuntoista työn tekemistä leirien isosena.
Kun hiiret saatiin nukkumaan, alkoivat kissat hyppiä pöydillä.  Keskustelimme, lauloimme
ja nauroimme. Kävimme kerran täysikuun aikaan melomassa läheisen saaren ympäri.
Tämä elämänvaihe oli tärkeä ammatillinen tiennäyttäjä, minkälaista työtä haluan tehdä ja
nyt teen aikuisena. Leirikeskuksen kesätyöt myös opettivat, ettei minulle palkka ole tärkein
päämäärä työssäni, vaan että saan tehdä sitä työtä, mitä rakastan.

Aikuisena Höytiäisen Helmestä nauttii aivan eritavalla. Se on paikka rauhoittumiseen ja
hiljentymiseen veden liplatuksen äärellä. Se on pakopaikka kaupungin hälinästä. Siellä on
saanut viettää työntäyteisiä tunteja sekä ilon ja surun juhlia.

Timanttista järveä katsellessa annan aaltojen viedä murheeni kohti äkkisyvää ja huomaan
olevani suhteellisen onnellinen.

Helmenneito